Olipa kerran kissannahka. Ja oli myös koirannahka. Ne vaelsivat pitkin kirkkain valoin koristeltuja kaupungin katuja. Ne näkivät ihmeellisiä ikkunoita, joissa oli paljon kauniita tavaroita. Siellä oli kenkiä, laukkuja, takkeja, jopa kiiltäviä housuja oli joissakin ikkunoissa.
- Voi kuinka kauniita, sanoi kissannahka koirannahkalle.
- Niin, kovin ovat kauniita, sanoi koirannahka.
- Mutta katso meitä, me olemme märkiä ja nuhjuisia. Oi miksi, oi miksi on näin?
- Niin, se on surullista, sanoi koirannahka. - Mutta meidät on laitettu syrjään.
- Miksi me olemme syrjässä? kysyi kissannahka.
- Jotkut ovat sitä mieltä, että meistä ei saa tehdä kauniita kenkiä tai laukkuja, että me olemme oikeastaan melkein kuin ihmisennahkaa.
- Minähän olin kissan päällä. En tuntenut itseäni ihmiseksi.
- Kun olit kissan päällä, et ollut silti oikeasti kissa. Enkä minä koira.
- Mikä sitten?
- En minä tiedä. Lelu ehkä. Sitä ei voi ymmärtää.
- Tuossa on siannahka, tuossa lehmännahka, eivätkö ne sitten ole oikeastaan kuin ihmisennahkaa?
- Eivät. Niistä on niin kuin ne sanovat "hyötyä". Siksi ne pääsevät noin kauniisiin kuoseihin. Se on kummallista, huokasi koirannahka.
- Käsittämätöntä se on...
Ja niin kissannahka ja koirannahka jatkoivat märkää ja onnetonta laahustamistaan pitkin kaupungin kirkkaasti valaistuja katuja.

Olen tehnyt testin. Raamattuun uskovat lukevat kirjastansa viikon mietelauseita ja selittävät nämä pyhäisin saarnastuolista. Minä otin kouraani oman Ison Kirjani, Don Quijoten. Luin sieltä luvun ja mietiskelin sitä. Tein siitä saarnan ja puin asiat vertauskuviksi ihmisen elämästä ja tulevista tapahtumista. Ja katso: sana tuli lihaksi.